Tiia, Päivi, Maria ja Siiri olivat turvakodilla viikon syyskuun alussa. Mukana oli myös ensikertalainen Hanna. Alla Hannan tunnelmia reissusta:

”Olin ensimmäistä kertaa Bosnian turvakodilla Syyskuussa, Suomesta lähteneiden aktiivien mukana. Olen itse adoptoinut ihanan Frida koiran samalta turvakodilta vuonna 2020. Vielä kun kävi niin, että ystäväni olivat kuunnelleet toiveitani ja antoivat minulle 40-vuotis syntymäpäivälahjaksi reissun Fridan kotikonnuille, oli aika pakata reppu ja lähteä matkaan.

Turvakodille meno totta kai jännitti, koska ei oikein tiennyt mitä odottaa. Eikä vähiten sen takia, että olinhan lähdössä viikoksi reissuun tuntemattomien ihmisten kanssa. Lisäksi olen todella itku herkkä ja jännitin millaisia tunteita reissu minussa saa aikaiseksi.

Jännitys oli kuitenkin joka tavalla turhaa. Ihania ihmisiä ja aivan mahtavia koiria. Turvakodin arkeen oli helppo sulautua mukaan, sen rutiinien ja leppoisan tunnelman ansiosta. Harvoin jos koskaan aamuisin saa sellaisen rakkaus määrän joka turvakodilla oli vastassa joka ikinen aamu.

Oli ihana huomata miten välittävä ja hyvä tunnelma turvakodilla oli. Koirien tarpeet otetaan parhaalla mahdollisella tavalla huomioon ja ne vaikuttivat onnellisilta ja hyvinvoivilta. Nauratti useasti miten ihanaa oli, kun koirat saivat aina valita paikkansa ensin ja ihmiset menivät sitten sinne mihin mahtui. Jos ei mahtunut ulkona pöydän ääreen, seistiin. Jos ei sisällä mahtunut sohvalle, mentiin lattialle. Koskaan ei yhtäkään koiraa hätistelty pois ihmisen tieltä.

Moni ystäväni kyseli että millaisia koiria siellä turvakodilla sitten oli? Näin maallikon silmin joka kerta vastasin, että suurin osa tuntui olevan valmiita kotikoiria vailla kotia. Tämä yllätti jopa itseänikin vähän. Yllätti se, miten paljon koirat kaipasivat ja halusivat ihmiskosketusta ja rakkautta. Miten hyvin ne osasivat leikkiä ihmisen kanssa ja miten arastakin koirasta kuoriutui jo viikossa perässä kulkeva varjo, joka tilaisuuden tullen kömpi syliin rapsutettavaksi ja rakastettavaksi.

Päivät turvakodilla täyttyivät rapsutuksista, siivoamisesta, ruokinnasta, rapsutuksista, vesien vaihdosta, koirien kanssa ulkoilusta, rapsutuksista ja eri näköisistä hommista aina tilanteen mukaan. Välillä maalattiin, pestiin mattoja tai leviteltiin hiekkaa. Vietiin myös koiria uimaan vieressä olevalle lammelle, harjoiteltiin hihnassa kävelyä ja leikattiin kynsiä.

Yhtenä päivänä lähdimme käymään Dobojn kunnallisella tarhalla. Osasin kuulemani perusteella odottaa jotain sydäntä särkevää, mutta totuus oli vielä kamalampaa. Koiria pienissä betonibokseissa, ulosteen, toukkien ja hiirien keskellä, ilman ruokaa ja vettä. Osalla ei ole bokseissa edes minkäänlaista koppia suojana, vaan ne elävät päivästä ja vuoden ajasta toiseen betonilattialla. Ääni maailma tarhalla oli korviin ottava, kun jokainen koira odotti ruokaa ja rakkautta. Ennen tarhalle menoa kävimme ostamassa ison määrän koiranruokaa, jota sitten jaoimme. Siivosimme myös jokaisen boksin ja vaihdoimme vedet. Vesiastiat kasvoivat levää ja useimmiten ne olivat tyhjiä. Ja siis kyllä, tarhalla on työntekijä, jonka työtehtäviin nämä kuuluisivat, mutta syystä tai toisesta hän jättää ne tekemättä. Välillä oli pakko käydä tarhan ulkopuolella itkemässä, kun ei omien kyynelten läpi nähnyt enää mitään. Vaikka oma mieli ja sydän siellä särkyikin, oli uskomatonta huomata miten osa koirista oli edelleen, kaikesta huolimatta, toivoa täynnä. Yksikään näistä kaltoinkohdelluista upeista sieluista ei ollut aggressiivinen, suurin osa halusi vain huomiota ja muutama arempi pysytteli kauempana ihmisistä. Niin kamalaa kuin tarhalle meno olikin, oli kamalinta sieltä lähteä ja jättää koirat sinne, tietäen että ne eivät ehkä selviydy seuraavaan kertaan tai tulevan kylmän talven yli. Paluu kunnalliselta tarhalta turvakodille oli kuin olisi palannut taivaaseen.

Matka turvakodille oli ehdottomasti yksi elämäni parhaista reissuista. Kotiin tultua oli vaikea sanoittaa ajatuksia matkasta. Meni muutama päivä ennen kuin pääsi taas omaan arkeen kiinni ja pystyi alkaa puhumaan ajatuksiaan. Kotona oli koko ajan tunne, että on väärässä paikassa ja takaisin pitäisi päästä.

Päällimmäiseksi jäi tunne miten upeaa on, että tällainen yhdistys ja turvakoti on perustettu. Kiitollisuus kaikille aktiiveille ja lahjoittajille, isoin tietenkin Meille ja Drazenille siitä loppumattomasta työstä jota he tekevät koirien hyväksi Bosniassa. Oli mahtavaa nähdä mitä kaikkea lahjoitusrahoilla on turvakodilla saatu aikaiseksi ja kuinka tärkeää se on koirille. Varmaa on se, että kaikki aktiivit ovat toiminnassa mukana täydellä sydämellä ja kaikki ne sydämet ovat täyttä kultaa, myös koirien.

Ensimmäisestä, mutta varmasti ei viimeisestä reissusta turvakodille kiittäen,

-Hanna-”