Napun tarina

Muistan, miten klikkasin keväällä 2017 Balkanin koirien sivuilta auki pienen mustan koiran
esittelytekstin ja kuvan, jossa koira makoili tarhalla pirttipöydän päällä. Tuossa kohtaa asia jäi
vielä hautumaan, mutta käytyäni tarvittavat kehityskeskustelut puolisoni kanssa, lähdin saman
vuoden syksyllä edistämään adoptioasiaa. Marraskuun lopussa Napu parinkymmenen
ystävänsä kanssa sitten saapui Helsingin Länsisatamaan, josta kävimme sen hakemassa.
Muistan elävästi, miten Napu tuli ulos autosta häntä heiluen ja katseli uteliaana ympärilleen:
viimeinkin olen perillä!


Ensimmäiset viikot, ehkä kuukaudetkin, olivat samaan aikaan ihania ja haastavia. Vaikutti
selvältä, ettei Napua oltu entisessä elämässään kohdeltu ihmisten toimesta kaltoin sillä se oli ja
on edelleenkin hyvin luottavainen ja kiinnostunut vieraitakin ihmisiä kohtaan. Sopeutuminen
elämään kantakaupungissa vilkkaasti liikennöidyssä ympäristössä oli alkuun hankalaa, eikä
Napu uskaltanut liikkua kuin lähimmän korttelin säteellä. Jatkoimme harjoituksia kuitenkin
sinnikkäästi ja kannoimme Napun lähimmälle nurmikolle tarkoituksenamme opettaa, että tarpeet
olisi hyvä tehdä mieluummin ulos kuin sisälle. Loppujen lopuksi suurimmaksi avuksi Napulle oli
koirakaveri, joka näytti mallia ja opetti, miten hihnassa liikutaan.


Napu on aktiivinen, utelias, leikkisä ja lempeä koira. Vielä ensimmäisen vuoden ajan Napu
saattoi milloin missäkin tilanteessa löytyä seisoskelemasta pöydältä – kuten puolisoni
vanhempien luona, jossa Napu oli harrypotterinomaisesti ilmiintynyt seisoskelemaan
ruokapöydälle hyvin, hyvin lähelle joulukinkkua – mutta sittemmin tämä tapa on jäänyt.
Kiipeilystä Napu pitää kuitenkin edelleen, ja hyppää ulkona lenkeillä kävelemään vaikkapa
muurin päälle, jos sellainen sattuu kävelytietä reunustamaan. Kotonamme Napu viettää päivisin
aikaa mielellään ikkunan ääressä, ja ikkunalaudalla makoillen se saattaa viettää pitkiäkin aikoja
katsellen tarkkaavaisesti kadun tapahtumia.


Napu liikkuu sulavasti julkisilla, mikä onkin ihan kätevää autottomassa kotitaloudessa asuvalle
kaupunkilaiskoiralle. Se tietää heti, että jotain mieluisaa on luvassa, jos liikumme lähintä
metroasemaa kohti. Silloin on varmaa, että lähdemme käymään jossakin kivassa paikassa, ja
innostus on välitöntä. Junissa ja muissa julkisissa kulkuvälineissä Napu viihtyy ongelmitta
pitkiäkin aikoja, kunhan ajanvietettä on tarjolla: tämä tarkoittaa mieluusti sitä, että Napu voi
oleskella paikassa, josta se näkee ihmisiä tai muita koiria, ja parhaassa tapauksessa saa
tuntemattomilta muutamia rapsutuksiakin. Tämä tapahtuu yleensä seuraavalla kaavalla: Napu
ottaa “uhriin” tiukan katsekontaktin, ja edes pientä vastakaikua saadessaan aloittaa armottoman
hännänheilutuksen ja kuikuilun. Tämä toimintatapa on osoittautunut usein menestyksekkäästi.


On vaikea kuvitella, että meille olisi tullut kukaan muu koira kuin Napu. Niin tärkeä osa
elämäämme siitä on tullut. Napu ilahduttaa meitä lukemattomin tavoin joka päivä, ja haluamme
tehdä kaikkemme, että voimme tarjota sille parhaan mahdollisen kodin. Olen kiitollinen siitä, että
silloin aikoinaan löysin Balkanin koirien sivut ja sitä kautta Napun ilmoituksen. Olen ollut todella
tyytyväinen myös siihen, miten vastuullisesti järjestö toimi läpi perusteellisen adoptioprosessin
ja myös sen jälkeen, kuulumisiamme Napun jälkeen tiedustellen ja selvästi siitä välittäen,
millaiseksi koiran elämä täällä Suomessa on muodostunut. En voi muuta kuin lämpimästi
suositella Balkanin koiria kenelle tahansa rescue-koiraa etsivälle.

Napusta kirjoitti Napun adoptoija

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: