”Oli ihana huomata, että ainakin jotkut koirista ovat onnekkaita ja he saavat asua turvakodin suojissa. Turvakodilla koirilla on niin paljon enemmän tilaa ja mahdollisuudet kodinomaisempaan elämään.”
Ensikertalaisen Julian näkökulma viikon reissustamme Bosniaan:
Ensimmäinen reissuni Bosniassa Preslican kunnan koiratarhalla ja Balkanin koirien omalla turvakodilla on nyt takanapäin. Muutaman päivän olen yrittänyt sisäistää näkemääni ja kokemaani. Se on tullut tarpeen.
Oma koirani Koko saapui Suomeen Preslican tarhalta syyskuussa 2019 ollessaan noin 8 kuukauden ikäinen. Halusin lähteä mukaan paikan päälle katsomaan mitä tarhaelämä näille koirille oikeasti on, toivoen oppivani ymmärtään myös omaa koiraani paremmin. Halusin myös nähdä, miten koiria voisi auttaa enemmän.
Reissu oli erittäin mielenkiintoinen, silmiä avaava, mutta myös henkisesti ja fyysisesti raskas. Fiilis heitteli viikon aikana ääripäästä toiseen. Välillä olo oli hyvin epätoivoinen, välillä saimme nauraa maha kippurassa koirien hassutellessa ympärillämme. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt kaikki ne ihanat ikimuistoiset hetket näiden kallisarvoisten nelijalkaisten kanssa, joita sain tämän viikon aikana kokea. En malta odottaa pääseväni uudestaan tarhalle auttamaan ja tapaamaan näitä ihanuuksia.
Dobojssa sijaitseva Preslican koiratarha on noin parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Dobojn keskustasta. Matkasimme tarhalle päivittäin autolla rinteitä ylös kiemurtelevaa tietä pitkin. Jo ennen tarhaa näimme usein koiria valtamassa piennarta pitkin. Monet koirat asustelevat tarhan ulkopuolella lähimetsissä tai Vanhusten taloksi kutsutun talon nurkilla.
Tarhalle saapuessa syntyi aina hirveä meteli, kun kaikki tarhan asukit halusivat vastaanottaa uuden auton matkustajat haukun saattelemana. Osa hieman epäilevästi, osa taas niin riemuissaan, että meinasivat hajota liitoksistaan.
Päivät tarhalla olivat hyvin työntäyteisiä. Paljon oli siivottavaa ja korjattavaa, ruokintaan ja vesikuppien täyttöön menevää aikaa lukuun ottamattakaan. Ensin tuntui, että pyörin vaan tumput suorina, sillä en osannut päättää, mitkä hommat olisi hoidettava ensimmäisenä. Pian kuitenkin pääsin hommaan kiinni, ja tuntui, että osasin olla jo avuksi. Avustin usein koirien ruokinnassa ja ensimmäiset kerrat isojen koirien aitausten sisäpuolelle meno meinasi pistää hikikarpalot vierähtämään otsalle. Pian sitä kuitenkin sai huomata jännittävänsä turhaan, ja suurimman osan koirista olevan oikein lempeitä, rapsutuksia ja rakkautta kaipailevia köriläitä.
Monet koirat ovat mielestäni aivan liian pienissä aitauksissa kunnan tarhalla. Tilan ja hoitajien puutteen vuoksi hankalat tapaukset ovat usein yksin omissa pienen pienissä aitauksissaan ja he pääsevät sieltä hyvin harvoin jaloittelemaan. Koiria saapuu tarhalle enemmän kuin niitä saadaan uusiin koteihin. Tällä hetkellä tarhalla asuu paljon koiria vapaana sen sisä- että ulkopuolella, eikä ruoka meinaa riittää kaikille.
Saimme keskeyttää viikon aikana useita koirien tappeluita, kun he alkoivat nälkää tai muuta turhautumistaan purkaa toisiinsa. Koiria on niin paljon, ettei sopu aina pidä. Näissä tilanteissa ihmisen väliinmeno pelastaa koiran hengen.
Yksi tarhalla olleista projekteistamme oli pentujen karanteenihäkkien puhdistus. Tarhalla velloma Parvo-virus on pennuille usein kohtalokas. Pienen hetken kuvittelin jo saaneemme pennuille paremmat mahdollisuudet selviytyä, kunnes Suomeen palattuamme kuulimme pentujen sairastuneen puhdistustoimenpiteistä huolimatta. Apumme tuli liian myöhään.
Parhaimpia hetkiä viikon aikana oli se, kun pääsin mukaan tutustumaan Mein ja Drazenin pyörittämään Balkanin koirien omaan turvakotiin ja se, että hoitamamme sikaripunkista kärsivä pentu, sairas husky ja koiravanhus pääsivät muuttamaan turvakodille. Oli ihana huomata, että ainakin jotkut koirista ovat onnekkaita ja he saavat asua turvakodin suojissa. Turvakodilla koirilla on niin paljon enemmän tilaa ja mahdollisuudet kodinomaisempaan elämään.
Viikon aikana ajatukset olivat usein hieman ristiriitaisia. Tarhalla oli hienoa huomata miten konkreettisesti sitä voi auttaa, ja toisaalta taas usein iski turhautuminen, sillä tekemistä oli paljon enemmän kuin sitä ehti tekemään, ja oma tekeminen tuntui niin pieneltä ja merkityksettömältä. Matkamme kesti vain viikon. En saanut mieltäni rauhoittumaan kysymyksestä, mitä sitten kun lähdemme kotiin?
Kaikesta huolimatta uskon tarhalla käynneistä olevan suuri apu näille koirille. Heille on erittäin tärkeää saada positiivisia kohtaamisia ihmisten kanssa ja toivoa paremmasta tulevasta. Käynnin ansiosta voimme jakaa näkemäämme ja kokemaamme eteenpäin ja lisätä tietoisuutta katukoirien tilanteesta Bosniassa.
Balkanin koirien Suomessa asuvien vapaaehtoisten poissa ollessa, koirat ovat kunnan työntekijöiden armoilla. Mei ja Drazen käyvät tarhalla mahdollisimman usein turvakodin pyörittämisen ohella. Se on elintärkeää näille koirille. Ilman heidän käyntejään, yhdistyksen toimintaa ja lahjoituksia, olisi näillä eläimillä elämä niin paljon synkempää. ❤
Balkanin koirat 