Bosnia – kesäkuu 2018

Matkakertomus kesäkuu 2018

Pääsimme Joonaksen kanssa onneksi tänäkin kesänä vierailemaan Bosnian koiratarhoilla, jota olen odottanut koko talven. Vaikka tiesimme, mikä tarhalla odottaa, minua silti hieman jännitti tarhan meno. Tarhalle on vuoden aikana tullut paljon uusia koiria ja koiria on hävinnyt ja kuollut. Saavuimme Joonaksen kanssa Kroatiaan, Zagrebiin, josta vuokrasimme auton ja lähdimme kohti Doboj:ta. Reitti oli onneksi mukava ja rajanylitys nopea. Mukana meillä oli kaksi matkalaukkua ja toimme mahdollisimman paljon tavaraa koirille. Mukana oli lahjoituksena saadut matolääkkeet ja Nutriplusgeelit ja monenmoista syötävää herkkua. Ensimmäisenä aamuna menimme Doboj:n yksityiselle koiratarhalle. Etupihalla meitä oli vastassa mustavalkea iso Shargo-poika kavereineen. Shargo oli viime vuonna lyhyessä kettingissä kiinni ja minun kävi sitä niin sääliksi. Shargo ei paljon pystynyt lyhyessä ketjussa liikkumaan. Nykyään poika saa asua etupihalla vapaana ja se vaikutti niin iloiselta ja reippaalta. Shargo on todella kultainen ja kiltti, jos etsii itselleen isompaa paimenkoiraa. Olisin niin mielelläni jäänyt Shargon kanssa leikkimään tai napannut sen mukaani, mutta matka jatkui muiden koirien luokse.

Shargon luota menimme tarha-alueelle, jossa on kymmenittäin pieniä häkkiaitauksia rivissä. Yhdessä häkissä voi olla jopa kuusi koiraa. Valokuvissa paistaa aurinko, mikä ei näytä todellista kuvaa tarhan koirien elämästä. Todellisuudessa elämä ei ole niin aurinkoista; koirat viettävät päivän lähes kokonaan keskenään kovalla betonipohjalla ilman mitään aktiviteettia. Nämä koirat saavat jaloitella maksimissaan puoli tuntia aamuisin, kun tarhatyöntekijä saapuu suihkuttamaan häkit. Sitten on aika palata takaisin ahtaaseen ja ankeaan häkkiin. Yksityisen tarhan koirat ovat sinänsä onnekkaita kurjista ja yksinäisestä arjesta huolimatta; koirat saavat kuitenkin ruuan päivittäin. Päästimme muutamia koiria kerrallaan juoksemaan ja voi sitä riemua.

Vietimme Preslican tarhalla loppuajan lyhyestä reissustamme. Tänä kesänä emme vierailleetkaan Prnjavorin tarhalla. Onneksi Mei ja Päivi kävivät siellä tervehtimässä koiria ja kummilistamme koiria. Odotin kaikkien koirien näkemistä, mutta eritoten etupihan suuren tornjakpojan, Sunnyn näkemistä. Sunny ei ole adoptiolistallamme, mutta kummitoiminnan kautta pojan elämänlaatua pystytään parantamaan. Sunny ei ole helposti lähestyttävä koira, mutta olen varma, että sen sisällä asuu lempeä ja kiltti nallukka. Hienosti se antoi kuitenkin rapsuttaa ja silitellä ja oli ihanaa nähdä sen hännän
huiskuvan.
Mietin matkalla Preslicaan, millainen vastaanottomme mahtaisi olla. Vastassa oli etupäässä uusia koiria. Taisin odottaa, että näkisin enemmän vanhoja tuttuja. Oli hassua, kun omat viime kesän rakkaudet kuten Tofu, Filippa (nykyinen Vili) Berni ja Nelsa eivät tepsutelleet vastaan. Etupihalla ei ollut Halla makoilemassa.
Olen niin onnellinen, kun nämä ja monet muut ihanat koirat ovat päässeet Suomeen ja uudet kodit päivittävät kuulumisia koirista. Ihanaa on nähdä päivityksiä, kun Happy juoksee koirakaverinsa kanssa ja muistella sitä hetkeä, kun näin ja valitsin sen Prnjavorin tarhalta listoillemme tai Arthurin uimassa ja nauttimassa luonnosta pienen häkin sijaan. Hallan hymykin on tullut esille tarhalta pääsyn jälkeen. Viime kesän jälkeen tarhalle on rakennettu uusia aitauksia, mikä on pelastus monelle koiralle, koska
tarhalla oli laskujemme mukaan 187 koiraa. Aitauksessa elää kahdesta yhdeksään koiraa, riippuen koirien luonteesta. Tarhan perimmäinen ja yksi isoimmista aitauksista kuuluu kahdelle koiralle, jotka eivät sinne muita kelpuuta. Näillä kahdella on tilaa, mutta ne ovat todella yksin. Tarhojen rakentamisesta huolimatta liian moni koirista asuu pienen pienessä häkissä, jossa mahtuu hieman kääntymään ja jaloittelemaan. Häkeissä on betonipohja ja ne ovat sotkuisia ja koirat ovat ilman mitään tekemistä turhautuen ja ahdistuen. Näissä häkeissä koirilla ei juuri ole muuta tekemistä, kuin jaloitella kopistaan pienellä alueella ja hypätä koppinsa katolle. Kaikki koirankopit kaipaavat kunnon siivouksen, mutta aika ei millään riitä itse koppien siivoukseen. Tarhalle on onneksi viime kesän jälkeen tullut paljon uusia koirankoppeja, joten koirilla on hieman enemmän suojapaikkoja. Tarhamatkan aikana pesimme koirien aitauksia ja kuppeja, madotimme tarhan koirat ja annoimme ulkoloishäätöjä, puhdistimme mm. koirien korvia, jotka olivat monella aika pahassa kunnossa. Lisäksi ruokimme pennut ja siivosimme tarhan karanteenialueen, jossa pidetään sairaita pentuja, jotta sairaudet eivät leviäisi niin tehokkaasti, vaikka näissä olosuhteissa tämä joskus on mahdotonta.
Desinfioimme kaikki karanteenin häkit ja alustat. Joonaksen kanssa pesimme pentuaitauksia ja nyt tarhalla on 33 pentua. Tällä hetkellä tarhalla on useampi noin seitsemänkuukauden ikäinen pentu vailla kotia. Yksi pentue jäi varsinkin mieleeni. Pennut ovat erittäin reippaita ja sosiaalisia ihmisten kanssa ja antavat kauniisti tutkia itsensä.

Yksi tärkeimmistä asioista tarhalla on koirien kanssa vietetty aika ja niiden kanssa höpöttely. Tarhalla on uskomattoman kilttejä koiria ja monella niistä olisi paljon annettavaa vielä ikiomassa kodissa. Kun tarha-alueelle astuu sisään, haukkuvolyymi on uskomaton. Kaikki koirat haukkuvat, mutta vapaana olevat koirat juoksevat innokkaasti tervehtimään ja hakemaan rapsutuksia. Aina ihmettelen, kuinka kovia kokeneet koirat jaksavat antaa kaikkensa ja olla ihmisen kanssa läsnä. Nämä koirat nauttivat jokaisesta hetkestä, ja painavat päänsä rapsuttajan syliin. Näitä hetkiä en varmasti koskaan unohda, kun arka koira oppii luottamaan.
Tarhalla yksi uusista koirista on sokea husky. Husky elää keskellä tarha-aluetta pienessä aitauksessa yksin. Veimme iltaisin huskylle ja monelle muulle yksinasuvalle koiralle luun, jotta ne saisivat hetkeksi muuta tekemistä ja hieman herkuteltavaa. Huskylla heilui häntä, kun sen luokse mentiin. Se haistoi ihmisen läsnäolon nopeasti ja kuuli hyvin. Se oli niin mielissään rapsutuksesta ja ei meinannut aloillaan pysyä huomiota saadessaan. Tämän haluaisin niin pian pois tarhalta kuin mahdollista. Minuun tekivät vaikutuksen myös Una ja Havu, joita käytimme myös lenkillä. Unasta saa aivan mahtavan kotikoiran. Se on erittäin lempeä liikkeissään ja antaa kauniisti käsitellä itseään. Una oli
tarhalle tullessaan hieman arka ja epäilevä, mutta on oikein puhjennut kukkaan. Lenkillä Una tykkäsi juosta Joonaksen kanssa ja nautti niin tarhan ulkopuolisesta ulkoilusta.

Jälleen kerran tarhamatka antoi minulle motivaatiota omissa eläinlääkäriopinnoissa ja vahvisti entisestään omaa halua auttaa ja tehdä töitä näiden ihanien koirien hyväksi. Tarhoilla riittää tekemistä ja ihmisten asenteisiin tarvitaan suuri muutos, jotta koirien oloja saadaan parannettua paikan päällä. Kiitos jälleen kerran kaikille teistä, jotka olette tarjonneet kodin Bosnian koiralle ja kiitos jokaiselle ihanalle kummille, lahjoittajalle ja kotihoitajalle! Ilman teitä tämä työ ei olisi mahdollista. Voin vakuuttaa, että apu menee perille ja saamme yhdessä paljon aikaan. Nämä koirat ovat kaiken tämän arvoisia, eikö niin?