Siiri ja ensi kertaa Bosniassa mukana ollut Essi viettivät turvakodilla viikon ajan. Lue alta Essin tunnelmia reissusta:

”Matkasin turvakodille yhdessä yhdistyksen aktiivin Siirin kanssa helmikuussa 2024. Minulla on aiempaa kokemusta koiratarhoista ja tarhan töistä vapaaehtoisena Kreikan puolella. Ehkä siksi, olin osannut varautua ”en parhaimmalla hupparilla” matkustuspäivää. Vastassa ilta pimeällä oli kymmeniä tassuja toivottamassa tervetulleeksi. Saapumisiltana ei juuri mitään nähnyt, mutta viikon kuluessa alkoi etenkin turvakodin vakituisien ja etupihalla asuvien kasvot ja nimet olla hallussa. Isolta puolelta etenkin Joy ja joka päivä siivoustani läheltä seuraava Majok jäi mieleeni. Oli mukava siivouksen lomassa pysähtyä rapsuttelemaan. Arempien koirien sosiaalistaminen tuotti sydäntälämmittävää tulosta vain viikossa. Kävimme myös hihnalenkkeilemässä. Oli mieletöntä nähdä miten lenkkeilystä tykkäävän koiran käytös muuttui, kävelemään päästessä. Lähes paikoillaan makoileva kaksikko lähti kuin keijukaiset reippain askelin lenkkeilemään, eikä takaisin olisi malttanut tulla.

En koskaan reissuillani ole yöpynyt tarhalla tai fyysisesti koirien luona. Yöllisiinkin haukahduksiin tottui nopeasti ja äänimaailma oli oikeastaan aika mukava. Turvakodilla koirien ympäröimänä oli erityinen tunnelma. Kiinnitin huomiota siihen, että rähähdykset ja mahdolliset tappelun alut loppuivat turvakodin työntekijän vihellykseen ja usein koirat rauhoittuivat ihmisen ”hyssyttelyyn” ja rauhalliseen ääntelyyn. Turvakodilla harvemmin koirille tarvitsi huutaa, tai meininkiin fyysisesti puuttua. Muutamia kertoja toki, onhan koiria paljon ja moni esimerkiksi saapunut vasta. Jollakin erityisellä tavalla rauhallisuus, turvallisuus ja rutiinit aisti sekä koirista että ihmisistä. Johtunee siitä, että työntekijät tuntevat koirat todella hyvin ja rutiinit olivat selkeät. Ilmapiiri oli muutenkin luonteva ja turvallinen. Koin, että jos joku asia esim. jännitti liikaa tai tarvitsin tauon, kaiken uskalsi sanoa ääneen ja vastaanotto oli hyvä.

Kävimme toiseksi viimeisenä päivänä kunnallisella Dobojn tarhalla. Tuolla ei samanlaista turvaa ollut aistittavissa. Vaikka minulla on aiempaa kokemusta tarhoilta, oli tämä surullisin paikka, mitä olen koskaan nähnyt. Saapuessamme hiukan jähmetyinkin, mutta sitten pakon sanelemana ruvettiin töihin ja siivottiin pahimmat. Vaihdettiin vedet ja annettiin mukana tuomaamme ruokaa. Koirat olivat laihoja ja tarhat lähes täynnä ulostetta. Muistan erityisesti pienet pennut, joilla ei ollut vesikuppia lainkaan. Pennut painuivat lavan alle meitä piiloon. Toinen mieleeni painunut asia oli metsästyskoira jonka kylkiluut pystyi silmin laskemaan. Asetuin koiran luo silittelemään ja tämä painoi päänsä toiselle kädelleni. Hän päästi silitellessäni huokauksen ja piti vinkuvaa ääntä, joka muistutti itkua. Olen nähnyt tästä koirasta unta lähes joka yö reissun jälkeen. Reissusta on nyt vajaat kaksi viikkoa.

Olin haaveillut kotihoitajuudesta ja käydessäni Dobojn tarhalla unelma vain ja ainoastaan vahvistui. Haluaisin saada joka koiran sieltä kotiin tai vähintään turvakodille. Jos autan kotihoidon muodossa yhtä, ehkä joku toinen saa Dobojn tarhalta mahdollisuuden.

Olen kiitollinen, että sain niin konkreettisesti olla mukana auttamassa. Ensimmäisenä vuorokautena oltiin jo turvakodin töiden lisäksi noukittu auton kyytiin kadun varresta auton alle jäänyt, todella kipeä koira. Olin mukana viemässä ja hakemassa koiraa eläinlääkäristä. Kiitän luottamuksesta ja siitä että sain tehdä.

Jokainen euro, jonka olen laittanut ruokakeräyksiin ja jokainen päivitys, jonka olen somessa jakanut on ollut arvokas, mutta etenkään tämän reissun jälkeen, minulle se ei riitä. Haluan auttaa enemmän ja konkreettisemmin ja Balkanin koirat tarjoavat siihen loistavat mahdollisuuden hyvin mietityllä tavalla. Tätä työtä todellakin tarvitaan.

Kahdeksaan päivään mahtui neljä uutta tulokasta kaduilta, kymmeniä koiria ruokittavana kaduilla sekä turvakodin ja Dobojn tarhan asukkaat.

Kotihoitolaisia ja seuraavaa reissua odotellessa.”