Aktiivimme vierailivat Bosniassa viimeisten kahden viikon aikana, marraskuun alussa vieraili aktiivimme Päivi ja ensikertalainen Helena, marraskuun toisella viikolla turvakodille saapui aktiivimme Siiri ja ensikertalaisena hänen puolisonsa. Autoimme muunmuassa turvakodin perus arkiaskareissa, siivouksessa, koiria vietiin sterilonteihin ja tuotiin steriloinneista, yksi koira vietiin eläinlääkäriin haavan vuoksi, lämminvesivaraaja saatiin asennettua karanteenitiloihin, koiria käytettiin lenkillä, Koirien koppeihin turvakodilla laitoimme heinää lämmikkeeksi sillä yöt ovat jo kylmenevään päin. Dobojn kunnalliselle tarhalle vietiin neljä isoa säkkiä ruokaa ja yksi säkki vietiin Dobojn kaduilla asuville koirille. Dobojn kunnallisella tarhalla ruokittiin koirat jotka oli nälissään ja siivotttiin pahimmat aitaukset. Vanhan kunnallisen tarhan lähettyville oli hylätty kolme poikapentua jotka lähtivät toipumaan turvakodille, pennut rokotettiin ja madotettiin.

Matkan ensikertalainen Helena kirjoitti tunnelmiaan matkasta, josta seuraavassa: ”Matkakertomus – Pala sydäntä jäi Bosniaan. Olin jo pidempään miettinyt, että lähinnä aivotyötä vaativan leipätyön lisäksi haluaisin tehdä jotain konkreettisempaa esimerkiksi vapaaehtoisena. Perheessämme oli jo valmiiksi Liettuasta saapunut rakkaista rakkain rescue-koira Sulo, jonka elämäntarina kotimaassaan ei ollut alkanut kovin onnellisesti. Onneksi hänet pelastettiin ja meidän perheemme valikoitui Sulon loppuelämän kodiksi. Sulon tarinasta se ajatus tarhavapaaehtoisenakin lopulta lähti. En kuitenkaan halunnut sitoutua yhteen ‘mualiman’ suuntaan, vaan ryhdyin katselemaan muitakin vaihtoehtoja.

Tilasin viime keväänä itselleni Katariina Laineen (2023, Into Kustannus Oy) kirjan Ei kenenkään koirat – Rescuekoiria auttamassa ja se vain vahvisti haluani tehdä enemmän. Olin jo aiemmin katsellut Balkanin koirien nettisivuja ja ne saivat minut ottamaan keväällä järjestöön yhteyttä. Summa summarum, sopivasti vaativan työprojektin päättyessä Päivi järjestöltä olikin lähdössä Bosnian tarhalle ja kysyi halukkuuttani lähteä edelleen mukaan – ja ilman muuta olin! Ystäväni ihmettelivät rohkeuttani lähteä matkaan tuntemattomaan, minua lähinnä huoletti se, kestääkö sydänparkani koirien kodittomuutta vai iskeekö kiukku sen vuoksi, että koirilla ei ole Sitä Omaa Ihmistä pitämässä niistä huolta. Tunnistin itsessäni Hullun Koiramamman riskin, onneksi aviomies muistutti meidän pitkistä työpäivistämme ja työmatkoista. Muuten meillä olisi varmasti tarhallinen koiria ja se ei olisi lopulta hyvä juttu.

Päivin kanssa tapasimme ensimmäisen kerran vasta lentokentällä, meidän oli varmasti helppo tunnistaa toisemme lentokentä pääaulassa, sillä olimme molemmat pukeutuneet huomattavasti liikematkalaisia rennommin. Lento sujui vaihtoineen mainiosti ja eipä aikaakaan, kun olimme perillä. Mei tarhalta oli meitä vastassa, joten pääsimme sujuvasti kentältä tarhalle. Matkalla ostimme vielä vihanneksia kojusta ja kävimme kaupassa täydentämässä tarpeita tarhalla. Meitä olikin perillä sitten aikalailla vastaanottajia valmiina. Ensimmäinen ilta meni aika hujauksessa, uusiin tuttavuuksiin ja paikkaan totuttelemisessa. Hellyttävä yllätys oli minun huoneessani pieni, arka ja käytännössä yksisilmäinen kissa, jonka sosiaalistaminen, ruokkiminen ja vessan siivous tuli vastuulleni. En ole ollut siihen mennessä mikään kissaihminen, mutta pikkuruisesta huolehtiminen käännytti minut täysin! Seuraavasta päivästä lähtien viikon päätehtävä oli selkeä – vastuullamme Päivin kanssa oli tarhan siivoaminen koirankakasta. Aloitimme joka päivä viimeistään n. kahdeksan aikoihin aamulla, valmista oli joskus iltapäivällä. Voin sanoa, että tarhallinen koiria tuottaa aika paljon kakkaa! Valtavaan kompostikuoppaan meni useampi kottikärryllinen päivässä ja tuotteliaat koirat huolehtivat siitä, että työtä riitti joka päivälle. Työ oli kuitenkin juuri sitä, mitä tarvitsinkin; fyysistä ja näkyvää tulosta syntyi. Se myös irroitti ajatukset loistavasti työasioista, mikä on minulle arjessa haasteellista. Työn jälkeen olikin hetki rapsutella ja sylitellä koiria, sekä tutustua tarhan pitäjiin, Meihin ja Drazeniin. He ovat ihana pariskunta ja heillä on hyvä ote koiriin. Eläimillä on turvallista olla tarhalla, kun laumassa on selkeä järjestys ja lauman johto on hyvillä ihmisillä. Mei ja Drazen tuntevat koirat ja kissat hyvin. Muitakin tehtäviä oli, kuten koirien kuljetusta sterilointiin ja takaisin. Yhtenä iltapäivänä sain tehtäväkseni puhdistaa koirien ruokakuppeja. Karenssitarhan kuppeja puhdistaessani meinasi iskeä epätoivo: nuoriso oli niin kiinnostunut touhuistani, että varsinkin yksi sisarusparvi sai minut lähes luovuttamaan. Heidän jäljiltään minulle tuli muutamia mustelmia ja punaisia jälkiä käsivarsiin. Kun sitten seuraavana päivänä siivosimme tarhaa sisältä, niin innokkaat auttajat olivat jälleen menossa mukana, mutta nyt olin topakkana ja komensin sisaruksia seinäluukusta ulos. Sinne he menivät luukusta yksi kerrallaan, kestivät siellä n. viisi sekuntia ja tulivat ihan muina nuorina takaisin sisälle. Eihän siinä voinut kuin sulaa ja nauraa. Sanoinkin Päiville, että jos minulla olisi iso maatila ja siellä riittävän iso koirille soveltuva aidattu alue, niin ottaisin koko hulvattoman, pitkäjalkaisen ja ehtivän porukan sinne, enkä koskaan antaisi pois. Älykkäitä tenavia, heistä voi kaikista kuoriutua vaikka kuinka lahjakkaita kavereita esim. agilityyn tms. harrastuksiin. Ihania, velmuja ja älykkäitä koiria tarhalla on paljon muitakin, pieniä ja isoja, mutta etenkin yksi asia siinä, miten Bosniassa suhtaudutaan koiriin, häiritsee minua edelleen kovasti, nimittäin metsästyskoirat. Heidän kohtalonsa yllätti minut surkeasti. Olen kotoisin seudulta, missä koira on kumppani metsässä. Olen nähnyt raavaiden korpien miesten silmien kyyneltyvän, kun he silittelevät vanhenevaa kumppaniaan. Yleensä vanhan koiran rinnalle otetaan jo hyvissä ajoin uusi, jotta vanha koira ehtii kouluttaa uuden talon tavoille. Ei kumppania hylätä yksin metsään! Hyvälle koiranomistajalle koira on nimenomaan kumppani. Toki surkeita löytyy Suomestakin, otsikoista päätellen tänä päivänä ikävä kyllä enemmän ja kaikki heidät pitää antaa ilmi, jos sellaisen kohtaa.

Mutta se, mitä opin Bosniassa koirien kohtaloista, särki sydämeni kerta kaikkiaan. Ulkonäöltään koirat ovat todella kauniita, ihanat silmät, valmiita rakastamaan huoltajaansa ikuisesti, pitkät raajat, kaunis turkki. En saata ymmärtää, kuinka julmalla tavalla uskollinen ystävä voikaan pettää, kuin Bosniassa (ja muuallakin) tapahtuu. Tällä reissulla emme ehtineet vielä kunnalliselle tarhalle, mikä saattoi olla ihan hyväkin asia. Selvää kuitenkin on, että käynti ei jää minulle ainoaksi, jos Mei ja Drazen vain ottavat minut, konttorirotan vielä vastaan. Arvostan molempia siitä, kuinka he pitävät huolta hylätyistä ja kaltoin kohdelluista metsästys- ja muista koirista – suurimmaksi osaksi vieläpä kahden. Se on jatkuva iso urakka, jossa ei paljon vapaapäiviä ole eli työteliäiden vapaaehtoisten apu on korvaamatonta. On todettava myös suomalaisten lahjoittajien avun ja vapaaehtoisten työn arvo. Tarhalla käymällä avun perillemenon ja tärkeyden voi todeta konkreettisesti. Suosittelen – vierailu ei lopulta särje sydäntä vaan siitä jää hyvä mieli. Aivan vähäinen matkan onnistumisessa ei ollut Päivilläkään, hänen kanssaan oli helppo matkata ja Päivi huomasi heti, että olen keski-ikäiseksi varsin nopsajalkainen lähtemään kentällä väärään suuntaan – erityiskiitos, kun huolehdit, että pääsin takaisin Suomeen.”