Tässä Bosniassa, Preslican kunnallisella tarhalla ensimmäistä kertaa vierailleen Lauran kertomus matkasta:
Saapuminen tarhalle jännitti todella paljon. En tiennyt yhtään mitä odottaa. Astuttuani ulos autosta kuului kova haukkuminen ja osa etupihalla majailevista koirista juoksi vastaan katsomaan, ketkä pihalle ovat saapuneet. Koirat tulivat luokse varovasti ja epäillen. Osa tunnisti Päivin ja olivat selvästi onnellisia tavatessaan tutun ja turvallisen ihmisen. Lähdimme kiertämään tarhaa ympäri ja katsomaan paikkoja. Kova haukkuminen ympärillä jatkui, jostain osista tarhoista kuului sydäntä särkevä lohduton ujellus.
Tervehtiessä koiria olin aika lamaantunut näkemästäni ja yritin vain jakaa huomiota ja rapsutuksia niin monelle koiralle, kun vain pystyin. Annoimme koirille ruokaa ja pyrimme tarkastamaan koirien vointia ja kuntoa. Seisoessani pihalla kiinnitin huomiota koiraan joka leikki jollain mustalla möykyllä. Menin katsomaan lähemmin mitä koira kantaa ja järkytyksekseni huomasin sen olevan toisen koiran pääkallo. Kallo haisi kamalalle. Nyt tiedän mille kuolema haisee. Näin koirien seisovan tarhalla päivästä toiseen ilman virikkeitä, liian vähällä ruoalla ja kenenkään valvomatta lopputulos on se, että koirat alkavat tappelemaan ja tappavat toisiaan. Päivät kuluu taistellen hengestään. Ja joillekkin ihmisten aiheuttamat traumat ovat jo niin syviä, ettei koira pysty luottamaan ihmiseen enää koskaan. Niille tulevaisuutta ei enää tule. Joillekkin niistä elämä ei ole millään tavalla enää edes elämisen arvoista…
Auringon laskettua tarhalla on säkkipimeää. Ensimmäisenä iltana, juuri lähtiessämme tarhalta teimme vielä toisen surullisen löydön. Yhteen ulkohuoneeseen oli tuotu emo ja kolme pientä pentua. Pennut nukkuivat vieretysten laarissa mikä oli täynnä koirankakkaa. Emo oli lamaantunut paikalleen, sen silmistä näkyi pelko. Pennuille oli heitetty boksiin osa kuljetuskoppaa, jonka pohja oli täynnä kuivunutta koirankakkaa. Yritimme siivota paikkaa parhaamme mukaan ja laitoimme pennuille peiton ja tyynyn nukkumispaikaksi. Seuraavien päivien aikana jatkoimme siivousta ja pentujen hoitoa.
Heräsimme seuraavana aamuna aikaisin ja matkasimme takaisin tarhalle. Matkalla juuri ennen tarhaa törmäsimme koiralaumaan mitkä olivat muuttaneet viereisen vanhustentalon pihapiiriin. Jotkut koirista Päivi tunnisti. Tarkistimme koirien kuntoa. Joku linkutti jalkaansa, osalla oli hirveästi punkkeja ja osa oli järkyttävän aliravittuja. Ruokimme koirat, poistimme punkkeja, laitoimme punkkikarkoteita ja mikä tärkeintä annoimme huomiota. Kaikilla on loputon tarve huomiosta ja rakkaudesta. Kun sitä ei ole koskaan saanut…
Tarhalle saavuttuamme koirat selvästi tunnisti jo automme. Kaikki etupihan koirat juoksi luoksemme rohkeammin. Yksi pennuista juoksi luokseni ulvoen ilosta, oli kiire päästä syliin. Mykistävää nähdä millainen vaikutus jo yhdellä päivällä on.
Menin tarkastamaan pentuaitauksien muita pentuja ja järkytyin löytäessäni sieltä todella pienen pennun mikä ei ollut siellä edellisenä päivänä. Hain Päivin näyttääkseni uuden pennun, mutta takas tullessani se oli siirtynyt aitauksen ulkopuolelle ja nukkui lehtikasassa. Pentu alkoi ääntelemään peläten kävellessäni kohti sitä, mutta kun otin sen syliini se rauhoittui samantien. Pentu oli todella huonossa kunnossa. Aliravittu ja silmät täynnä rähmää. Laitoimme pennun kantokoppaan ja käärimme sen vilttiin lämpimään. Pentu nukahti samantien. Se oli selvästi uupunut ja peloissaan.
Meidän oli kuitenkin pakko jatkaa muita töitä tarhalla. Yksi tärkeä tehtävä oli saada siirrettyä yksi uros toiseen aitaukseen. Koiran nimi on Milo. Se oli aitauksessa missä toinen uros kiusasi sitä. Kiinnitimme huomiota koiraan jo ensimmäisenä päivänä. Se istui yhden koirankopin takana ja tuijotti vaan maahan. Jos se nosti katsettaan tai yritti liikkua, toinen koira komensi tai hyökkäsi sen samantien takaisin. Milo voi ja näytti huonolta, se piti saada pois. Pyysimme monta kertaa kunnan työntekijältä lupaa siirtää Milo pois, mutta hän ei joko välittänyt tai ymmärtänyt asian tarpeellisuutta. Tarpeeksi monta kertaa pyydettyämme saimme luvan siirtää Milo pois. Ennenkuin pystyimme päättämään Päivin kanssa uuden aitauksen Milolle pidimme sitä etupihalla. Muutos Milossa oli mieletön. Se halusi hellyttää, rapsutuksia ja kulki pihalla häntä pystyssä reippaan näköisenä. Se oli kuin toinen koira.
Lähdimme tarhalta yöpaikkaamme pieni pentu mukana. Putsasin pienen pennun silmiä ja keitin vettä tehdäkseni maidonkorviketta. Pentu ei juonut, eikä syönyt, mutta yritin saada edes hieman pennulle suuhun nestettä ja korviketta vahvistaakseni sitä. Pentu oli edelleen uupunut ja heikko. Valvoimme koko yön sen alkaessa oksentamaan.
Seuraavana aamuna matkasimme tarhalle pieni pentu mukana, että voimme tarkkailla sen vointia. Matkalla pysähdyimme ruokkimaan samat koirat mitkä asuivat vanhustentalon läheisyydessä. Laitoimme lisää punkkikarkotteita niille, ketkä eivät edellisenä päivänä olleet saaneet niitä. Tarhalle saavuttua koirat juoksivat taas iloisesti vastaan. Hetken aikaa työskenteltyämme menin tarkastamaan pienen pennun kuntoa. Nostaessani pennun syliin se ei enää kannatellut päätään. Sen kunto oli romahtanut todella huonoksi, se teki kuolemaa. Pyysin Päivin tarkastamaan tilanteen ja lähdimme viemään sitä eläinlääkäriin. Itselleni tilanne oli järkyttävä. Halusin pitää pentua sylissäni, että voin tehdä vielä kaikkeni sen tunteakseen itsensä turvalliseksi. Silitin ja toistelin pienelle tytölle, kuinka hieno se on. Mitään ei ollut tehtävissä. Se menehtyi eläinlääkärissä syliini. Pennun kuolema oli elämäni tähän mennessä surullisimpia tapahtumia. Kenenkään ei pitäisi joutua kärsimään niin. Ja mikä surullisinta on tieto, että samalla tavalla pentuja kuolee jatkuvasti. Monet kuolee yksin, mahdollisuutta olla kokematta koskaan itseään rakastetuksi ja tärkeäksi. Sen takia työmme ja varsinkin koirien sterilointi on ehdottoman tärkeää. Jo yhden koiran strerilointi voi muuttaa satojen pentujen samanlaisen kohtalon. Palauttuamme takaisin tarhalle istuin pihalla. Olin lamaantunut ja itkuinen. Tunsin niin suurta surua siitä minkälaista vääryyttä ja tuskaa ne joutuvat kokemaan. Ironista oli se, että pihan koirat tulivat lohduttamaan minua. Nuolivat kasvoiltani kyyneleet, heiluttivat häntää ikäänkuin sanoen ”ei oo mitään hätää”. Kaiken kokemansa jälkeen, niillä on silti paljon rakkautta annettavanaan. Koira ei syytä ihmistä kohtalostaan, vaikka heidän elämänsä synkkyys ja kärsimys on kuitenkin täysin ihmisen vikaa.
Seuraavien päivien aikana mm. lisäsimme koirille koirankoppeihin heinää pehmikkeeksi ja lämmikkeeksi. Muutamalla koiralla oli sairaan näköiset silmät, joten kävimme hakemassa apteekista niihin lääkettä. Putsasimme ja lääkitsimme sairaiden koirien silmiä. Kiersimme aitauksia ja pyrimme päästä mahdollisimman moneen boksiin tarkastamaan koirien vointia ja kuvaamaan niitä että niitä voi lisätä adoptio-ohjelmaan. Lisätäksemme koiria adoptio-ohjelmaan meidän tulee mm. osata arvioida koiran ikää, pystyä kertomaan sen käyttäytymisestä muiden koirien kanssa ja sen persoonallisuudesta. Koiran pitää tietysti myös olla sellainen, että ihminen pystyy sitä käsittelemään, Koirat tulee rokottaa ja madottaa. Kaikki tämä tietysti vaatii aikaa ja rahaa. Työ jokaisen koiran takana on suuri, mutta tärkeä. Mahdollisuutta elämisen arvoiseen elämään ei muuten ole.
Viimeisenä päivänä seisoin pihalla putsaamassa koirien vesiastioita ja huomasin, että pihalle ajoi auto. Nainen ja kaksi lasta kantoivat kohti tarhaa kahta pentua roikottaen niitä kuin roskaa. He heittivät pennut kunnan työntekijöille hymyillen ja lähtivät pihasta huolettomasti naureskellen. Olin SHOKISSA. Pennut siis hylättiin tarhalle ja tehtyään näin niiden kohtaloksi kirjoitettiin suurella todennäköisyydellä sairastuminen ja mahdollisesti kuolema. Koiran pentujen vastustuskyky on heikko. Pentu tarvitsee kasvaessaan oikeanlaista ravintoa, lämpöä ja paikan missä pystyy välttämään tauteja ennen rokotusten saamista. Tätä tarhalla ei pysty välttämään. Pennut olivat selvästi peloissaan. Toinen oli lamaantunut vain paikalleen ja toinen murisi. Madotimme pennut ja toinen piti ottaa syliin viltin avustuksella ettei se purisi. Syliin saatuamme se kuitenkin rauhottui. Se oli sille luultavasti ensikosketus ihmiseen, kuka ei halua ja tee sille pahaa. Veimme pennut muiden pentujen viereiseen aitaukseen. Laitoimme heille vettä, ruokaa ja heiniä lämmikkeeksi koppiin. Muriseva pentu painautua Päivin jalkaan kiinni. Se tunsi olevansa turvassa, eikä olisi halunnut että Päivi lähtee pois.
Putsasimme karanteeni häkkejä myöhään iltaan asti taskulampun valon avulla ja putsasimme myös ensimmäisenä päivänä löydettyjen pentujen karsinaa viimeistä kertaa ennen lähtöä. Vaihdoimme niille puhtaat heinät aluseksi. Yksi pennuista alkoi oksentamaan juuri viimeisenä päivänä.
Tarhalta lähtö viimeisenä päivänä oli sydäntä särkevää. Tiedottomuus siitä, että ei tiedä miten koirat voi tuntuu tappavalta. Uudet pennut pääsivät juuri kokemaan elämänsä ensimmäistä kertaa turvaa ja jouduimme jättämään ne sinne oman onnen nojaan. Vaikka karanteenihuoneen oksentava pentu kärsisi vain vatsataudista, se kuivuu nopeasti saamatta apua. Pentujen emo alkoi jo päivien aikana hieman luottamaan meihin, se liikkui jo hieman ja söi kädestämme. Mitä sille nyt tapahtuu, jäädessään yksin? Autolle kävellessämme etupihan koirat seurasivat meitä ja joka ikinen tuijotti silmiin pyytäen ”vie mut pois täältä”.
Itse pyrin tekemään kaikkeni parantaakseni ja muuttaakseni näiden koirien elämää ja kohtaloita. Mutta meistä jokaisen apua tarvitaan. Koirien elämät eivät muutu kuin tekemällä työtä heidän eteen. Koirien perustarpeet, kuten ruoka, puhdas vesi ja terveys ovat täysin vajaata. Ja tarpeista yksi tärkeimpiä on myös rakkaus. Jokainen tarvitsee huomiota. Jokaisen pitäisi saada elämässään tuntea olonsa rakastetuksi.
Olen kiitollinen niistä ihmisistä ketkä ovat auttaneet, lahjoittaneet ja tukeneet yhdistyksen toimintaa, niistä ketkä ovat ottaneet koiria Suomeen omaksi ja hoitoon. Ja mikä tärkeintä olen kiitollinen niistä kaikista ketkä jatkavat työtä näiden unohdettujen ja kaltoinkohdeltujen koirien hyväksi tai aloittavat auttamisen nyt.
Meitä kaikkia tarvitaan!
Balkanin koirat 