Tämä matkakertomus poikkeaa hieman aiemmista kirjoitetuista matkakertomuksista. Tämä on ensikertalaisen kertomus tarhakokemuksista.
Lähdimme Bosnian kesäkuun tarhamatkalle neljästään. Yhdistyksen aktiivit, Päivi ja Mei lähtivät muutamaa päivää aikaisemmin ja minä ja Joonas kaksi päivää myöhemmin. Bosnian matka kesti viikon.
Olin unelmoinut pitkään pääseväni tarhamatkalle mukaan ja minulla oli tietynlaiset mielikuvat näistä kaikista kolmesta tarhasta etukäteen. Olihan meidän oma Balto-poika (entinen Cesar) adoptoitu Preslican kunnalliselta tarhalta viime lokakuussa. Viikon aikana olimme kolmella eri koiratarhalla. Yksityisellä Doboj:n tarhalla, Preslican kunnallisella tarhalla ja Prnjavorin yksityisellä tarhalla.
Eniten olimme Preslican kunnallisella tarhalla ja näihin koiriin tutustuin parhaiten.
Ensimmäisenä matkapäivänä suuntasimme Preslicaan. Tarha sijaitsee metsäisellä ja melko syrjäisellä alueella. Kun ajoimme tarhan pihaan, alkoi loputon haukkuminen ja ulvominen. Kun kävelimme aitauksen ulkopuolella, suurimmat koirat näyttivät hyvin puolustavilta ja näyttivät, mitä mieltä ovat ulkopuolella olevista ihmisistä, varsinkin miehistä. Koirat tunnistivat Päivin ja Mein, mutta eivät tietenkään minua ja Joonasta. Kun astuimme tarhan aitauksien sisäpuolelle, koirat juoksivat luoksemme häntä heiluen ja haukkuen. Kaikki tarhan koirat olivat niin kilttejä ja kilpailivat huomiostamme. Minulle tuli tunne, että meidät toivotettiin tervetulleiksi. Kertaakaan tarhamatkan aikana ei tarvinnut pelätä, paitsi sairaiden koirien kohtaloa.
Kahtena ensimmäisenä päivänä tarhan iso laumanvartijasukuinen koira, Joca vältteli Joonasta ja oli hieman epäluuloinen. Kuulimme, että tarhan ohi kävelee miehiä, jotka kohtelevat koiria huonosti, josta koirille on tietysti jääneet hirveät muistonsa. Matkan aikana oli ihana nähdä, kuinka tämä maailman kiltein iso koira, Joca otti Joonaksen omakseen. Ensimmäisten päivien vältteleminen ja epäluuloiset katseet muuttuivat iloiseen hännänheilutukseen ja leikkiin Joonaksen nähdessään. Preslican tarhalla töitä riitti meille jokaiselle ja apukäsiä olisi tarvittu vieläkin enemmän.
Ensimmäisenä päivänä tapasimme tarhan uuden johtajan, Milanin ja kävimme ostamassa häkkitarvikkeet Arthurin uutta aitausta varten. Kiitos Arthurin ihanalle kummille Suomesta, joka mahdollisti uuden ison aitauksen. Häkkiä rakensivat paikalliset työmiehet ja Joonas. Oli siinä mukana muutama koirakin ihmettelemässä. Miesten tehdessä uutta aitausta, Mei, Päivi ja minä siivosimme koirien häkkejä, ruokimme, lääkitsimme pentuja, vaihdoimme vesiä ja toki olimme koirien kanssa.
Matkan aikana saimme madotettua kaikki tarhan koirat. Pentuaitauksessa näkyi paljon kuolleita matoja vähän myöhemmin. Osa koirista oli hyvin pienessä häkissä, jonne mahtui juuri ja juuri oma pieni koppi ja pieni jaloittelualue.
Osa koirista pysyi vain kopissaan, kuten ihana Gaia-koira. Sen aika olisi päästä jo niistä oloista kauas. Gaian katsetta ei voi unohtaa, kuinka se katsoi kopistaan. Osa koirista oli hyvin turhautuneita ja ne pyörivät pientä kehää häkissään, kuten Preslican etupihan saksanpaimenkoira.
Tarha-alueella oli myös suurempia aitauksia, jossa asui omat koiralaumansa. Sinne ei välttämättä muilla koirilla ollut asiaa, riippuen toki kenen aitauksesta oli kyse.
Ensimmäinen Joonaksen ja minun tarhapäivä päättyi ikävästi, koska kolme pentua piti viedä lopetettavaksi. Ne olivat todella huonossa kunnossa. Yksi niistä menehtyi jo automatkalla. Koko matkamme aikana kuoli useita koiria, pääosin juuri pentuja. Se oli erittäin surullista ja lohdutonta.
Joka aamu, kun saavuimme tarhalle, Mei ja Päivi kävivät katsomassa ensimmäisenä pentujen tilanteen. Joka kerta se riipaisi kuulla, kun pentu oli yön aikana kuollut. Aikuisten koirien aitauksiin mennessä koirien ilo kuitenkin tarttui. Koirat ottivat meidät jokaisena päivänä aidolla ilolla ja onnella vastaan. Nämä koirat olivat niin vähästä onnellisia. Ne ilmeet olisi pitänyt taltioida, kun tuliaisluita Suomesta jaettiin.
Tässä kirjoituksessa minun on mainittava Tofun ja Bernin aitaus, koska se oli jollain tapaa hulvattomin aitaus, jos jostain aitauksesta näin nyt voi sanoa.
Se oli vilskettä ja vauhtia täynnä. Näiden aitauksessa vietin luultavasti eniten aikaa. Tofun ja Bernin aitauksessa on yhteensä kahdeksan koiraa. Ihmettelen suuresti, kuinka Tofu-neiti on vieläkin tarhalla. Kiltimpää koiraa tuskin olen tavannut. Berni taas oli aina paidanhelmassa roikkumassa lempeällä leikkiotteella. Tofu ja Berni tulivat tutuiksi ja toki muutkin koirat tässä aitauksessa. Nämä koirat ovat niin iloa ja toivoa täynnä ja näiden vuoksi haluan entistä enemmän tehdä koirien eteen töitä. Pääsisimpä pian jo takaisin Bosniaan, näistä koirista tuli viikossa kuin omia koiria.
Yövyimme yksityisen tarhan yhteydessä. Saavuimme Doboj:iin ensimmäistä kertaa yöllä, jolloin tulimme suoraan lentokentältä. Tarha-alueen pihalla odotti kiltti valko-musta tornjak-sukuinen nallekarhu, Shargo. Vastaan kipitti myös pieni mäyräkoira ja valkoinen isompi koira. Nämä koirat olivat päällisin puolin kunnossa ja ne olivat todella ihmisystävällisiä. Nämä koirat olivat etuoikeutettuja, kun myöhemmin kävimme tutustumassa tarhan häkeissä asuviin koiriin.
Tarhan piha-alue oli melko suuri, mutta koirat pääsivät kerran päivässä lyhyeksi ajaksi jaloittelemaan. Häkkirivistö oli surullisen näköinen. Häkit olivat erittäin pieniä, ja yhdessä häkissä saattoi olla viisikin koiraa. Yksi koira jäi erityisesti mieleeni; se oli keskikokoinen ja hyvin kaunis koira. Se roikotti toista takajalkaa mukanaan. Jalka oli pahan näköinen ja aivan luonnottomassa asennossa.
Yksityisen tarhan koirat saavat kuitenkin päivittäin ruokansa ja ovat kuitenkin jollain tapaa turvassa. Koirat olivat ahtaista oloista huolimatta hyvin luottavaisia meitä kohtaan. Koirat juoksivat ja leikkivät keskenään. Tappeluita en onneksi päässyt todistamaan. Koirien ilmeitä en taida koskaan unohtaa, ja hyvä niin.
Lähes jokainen koira katsoi anovasti ja pyysi meitä antamaan edes yhden pienen rapsutuksen tai huomionosoituksen. Näiden koirien arki on todella yksinäistä. Kukaan ei vietä aikaa niiden kanssa pakollisia toimia enemmän. Kävin jokaisen häkkirivistön läpi ja seassa oli myös koiria, jotka heiluttivat arasti häntää, mutta ne vetäytyivät kauemmaksi. Osan ilmeestä huomasi, että ne ovat jo hieman luovuttaneet.
Prnjavorin tarhalla käynti oli pysäyttävä. Saavuimme suuren hallin edustalle ja pihalla oli paljon koiria metalliketjuissa ja monet koirat olivat ilman koirankoppeja tai ilman mitään suojaa. Joillakin koirilla oli vain vanha ovi aitaa vasten, jonka alle pääsi suojaan pahinta kuumuutta. Ajattelin heti seuraavana, että mitenkähän nämä koirat selviävät talvella. Tarhan omistaja, Bojan sanoi ensimmäisenä, että kaikkien koirien luokse ei saa mennä. Jotkut koirat olivat kokeneet ihmisiltä aivan liikaa. Prnjavorin tarha oli paljon villimpi ja karumpi paikka verrattuna Preslicaan. Toki tarhamiljöö vaikuttaa paljon.
Olin kuullut ja lukenut paljon koiratarhoista, mutta silti yllätyin kuulemastani ja näkemästäni. Koiria oli paljon ympärilläni ja kaikki haukkuivat ja janosivat huomiota. Siirryimme sisätiloihin pieneen huoneeseen, jossa oli toipumassa muiden koirien hyökkäyksen kohteeksi joutunut koira. Sen selkä oli vereslihalla ja ärhäkän näköinen. Tarhan hyväsydäminen omistaja, Bojan päästi toipilaskoirat käymään ulkona ja seuraavaksi lähdimme tutustumaan suuren hallin sisätiloihin. En ollut koskaan kokenut vastaavaa, mikä meitä sisällä odotti. Hallin sisätilojen äänimaisemaa on mahdoton kuvailla ja se on todellakin koettava itse, jotta sen ymmärtää. Joka puolella oli koiria ja niitä oli yhteensä yli 160. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tätä ei saisi tapahtua ja tällaista ei saisi olla. Tiedän, että esimerkiksi Bosnian Banja Lucassa oleva tarha on vielä pahempi ja sinne ei noin vain kävelläkään ilman lupaa.
Häkkejä erottavat ovet olivat lukossa, jotta tappeluita ei tulisi enempää. Koirat silti osasivat kiivetä korkeiden metalliaitauksien yli. Kävimme jokaisen häkin läpi ja yritimme parhaamme mukaan tutustua uusiin koiriin ja tervehtiä vanhat tuttumme. Niissä olosuhteissa oli vaikeaa valita vain muutama koira kotia etsivien listalle, koska tarha oli täynnä ihania, erikokoisia ja –ikäisiä koiria. Ihmettelin kuinka koirat olivat kaikesta kokemastaan huolimatta erittäin kilttejä ja pienen tutustumisen jälkeen ne asettuivat jalkojen juureen rauhallisesti rapsuteltaviksi. Tarhalla meno oli silti hurjaa.
Koiria oli niin paljon, että kahakoita syntyi jatkuvasti. Kaikista arimmat koirat kyhjöttivät niin piilossa, kuin pystyivät. Näille toivoisi löytyvän nopeasti kotihoitopaikan Suomesta. Hallin sisätiloista veimme yhden koiran Bojanin kanssa toipumishuoneeseen, koska sillä oli puremahaava korvassa. Ihana oli kaikesta kurjuudesta huolimatta huomata, että näillä koirilla oli kuitenkin paikka Bojanin luona. Hän tekee yksin rankkaa, mutta sitäkin mahtavampaa työtä koirien eteen.
Tarhamatka oli rankka, sitä en voi kieltää. Pentuja ja aikuisia koiria kuoli ja loukkaantui. Kaikkia huonossa kunnossa olevia koiria ei pystynyt auttamaan. Koirilla oli tappeluita tilasta ja ruuasta.
Ennen tarhamatkaa ajattelin tarhaelämän toisenlaiseksi, vaikka olin kuullut niistä paljon ja oppinut omien rescuekoirien myötä arkuudesta ja peloista. Silti vasta tarhalla oleminen näytti sen todellisen kuvan. Valokuvat tarhalta hämäävät melko paljon; kuvista eivät kuulu koirien haukkuminen, tappelut, turhautuminen eikä koirien pelko. Aurinkoinen maisema kuvassa hämää paljon. Tarhalta on moni koira jo saanut ikioman kodin ja haluan kiittää jokaista koiran adoptoijaa ja yhdistyksen tukijaa!
Olen todella kiitollinen, että pääsin lähtemään tarhalle mukaan ja tutustumaan näihin ihaniin koiriin. En varmasti ikinä unohda tätä matkaa. Kuten Meille ja Päiville sanoinkin, niin tarhamatka oli opettavaisin ja paras matkani ikinä. Koirat olivat toivoa täynnä, ollaanhan mekin? Tarhalla todella sai kokea koirien ilon, kummien ja lahjoittajien lähettämistä luista ja herkuista. Nämä kaikki koirat ansaitsisivat rakastavan kodin, mutta lahjoituksilla ja kummituella saamme koirien elämänlaatua parannettua huomattavasti. Toivottavasti juuri sinä olet mukana jatkossa Balkanien koirien tärkeässä työssä! Minä olen ainakin.
Annastiina
Lisää kuvia myös facebook ryhmässä: Balkanin koirat ry
Balkanin koirat 